Henkinen kotivara on yhteiskunnan näkymätön turvavarasto- Huoltovarmuuskeskuksen Teuvo Arolaisen ajatuksia kokonaisturvallisuudesta

Teuvo Arolainen työskentelee Huoltovarmuuskeskuksessa media-alan varautumisasiantuntijana. Hänen vastuualueisiinsa kuuluvat media-alan huoltovarmuuskriittisten toimijoiden kanssa tehtävä yhteistyö, vihamielisen informaatiovaikuttamisen tunnistaminen ja torjunta sekä henkisen kriisinkestävyyden ja kulttuurialan huoltovarmuuden kysymykset. Arolaisen tausta yhteiskuntatieteilijänä ja pitkän linjan toimittajana tarjoaa vahvan pohjan tarkastella turvallisuutta myös yhteiskunnallisena ja inhimillisenä ilmiönä.

Kokonaisturvallisuus tarvitsee jaetun kielen

Arolainen nojaa kokonaisturvallisuuden tarkastelussa yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan. Hänen mielestään suomalainen kokonaisturvallisuuden malli on kansainvälisesti poikkeuksellisen kattava ja vahva. Sen ydin ei kuitenkaan ole yksittäisissä toimenpiteissä, vaan tavassa hahmottaa turvallisuus eri toimijoiden yhteisenä tehtävänä.

Arolaisen mukaan mallin vahvuus voi kuitenkin kääntyä myös heikkoudeksi, jos käsitteitä käytetään ilman yhteistä ymmärrystä. Yhteinen terminologia ja jaettu käsitys turvallisuuden eri ulottuvuuksista edistävät hyvää yhteistoimintaa ja luovat edellytyksiä sille, että varautuminen ei jää sirpaleiseksi tai muodolliseksi.

“Kokonaisturvallisuuden malli on vahva, mutta se ei toimi, jos emme oikeasti ymmärrä, mitä sillä missäkin yhteydessä tarkoitetaan”, toteaa Arolainen.

Henkinen kotivara täydentää materiaalista varautumista

Arolainen nostaa esiin käsitteen henkinen kotivara, jolla hän viittaa sellaiseen, mikä jää materiaalisen huoltovarmuuden ulkopuolelle. Henkinen kotivara ei korvaa fyysistä varautumista, mutta täydentää sitä ratkaisevalla tavalla.  Se liittyy ihmisten kykyyn jaksaa, sopeutua ja toipua kriiseistä.

Henkinen kotivara voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita: perhettä ja läheisiä, uskonnollisia tai maailmankatsomuksellisia arvoja, arjen rutiineja tai kulttuurisia kokemuksia. Yhteistä on se, että ne auttavat ihmistä säilyttämään toimintakykynsä tilanteissa, joissa ulkoiset puitteet horjuvat. Henkinen kotivara rakentuu Arolaisen mielestä merkityksellisyyden tunteesta, luottamuksesta, sosiaalisista suhteista ja kokemuksesta, että on olemassa jotakin pysyvää myös epävarmuuden keskellä.

“Henkinen kotivara on kaikkea sitä, mikä ei mahdu varastoihin, mutta jota ilman varastotkaan eivät auta”, summaa Arolainen.

Henkisen kotivaran puute taas voi hänen mukaansa näkyä esimerkiksi heikentyvänä toimintakykynä, luottamuksen rapautumisena ja jopa kansallisen identiteetin heikkenemisenä.

Kulttuuri, muistot ja riippumaton media vahvistavat yhteiskunnan selkärankaa

Historialliset ja nykyiset esimerkit osoittavat, että taide ja kulttuuri voivat tarjota lohtua ja kestävyyttä äärimmäisissäkin olosuhteissa. Ne eivät poista kriisiä, mutta ne voivat auttaa ihmisiä jaksamaan sen keskellä. Kulttuuri onkin Arolaisen mukaan yksi henkisen kotivaran keskeisistä rakennusaineista. Kulttuuri, taide ja kulttuuriperintö rakentavat identiteettiä ja jatkuvuuden tunnetta, eli kokemusta siitä, keitä olemme ja mihin kuulumme.

“Kulttuuriperintö on kansakunnan muistia. Jos se murenee, murenee myös merkityksellisyyden tunne ja kyky kestää kriisejä”, toteaa Arolainen.

Kulttuurin merkitys ei rajoitu hänen mielestään vain elämyksiin, vaan se vaikuttaa puolustustahtoon, yhteenkuuluvuuteen ja siihen, miten ihmiset suhtautuvat tulevaisuuteen myös vaikeissa tilanteissa. Kulttuuri, taide ja liikunta eivät myöskään ole vain vapaa-ajan toimintaa, vaan ne ovat keskeisiä yhteisöllisyyden, identiteetin ja itsetunnon rakentajia.

Arolainen nostaa esiin myös riippumattoman median roolin osana henkistä kotivaraa. Tiedolla vaikuttaminen ja väärän tiedon leviäminen kohdistuvat nimenomaan ihmisten ajatteluun. Siksi media kytkeytyy suoraan henkiseen ja kognitiiviseen turvallisuuteen. Riippumaton, journalistisin periaattein toimiva media ei ole vain tiedonvälittäjä, vaan keskeinen luottamusta ylläpitävä instituutio. Samalla se on osa informaatiopuolustusta – tai laajemmin kognitiivista turvallisuutta.

Koronapandemia paljasti kulttuurialan haavoittuvuudet

Pandemia teki Teuvo Arolaisen kokemuksen mukaan näkyväksi sen, miten kapea-alaisesti varautumista oli totuttu tarkastelemaan. Terveysturvallisuus nousi kaiken muun yläpuolelle, ja kulttuuriala jäi monin paikoin sivuun.

Kulttuurikenttä on pirstaleinen ja koostuu suurelta osin pienistä toimijoista ja yksinyrittäjistä. Varautuminen – niin materiaalinen kuin henkinenkin – oli monelle vierasta. Kuntien rooli esimerkiksi kirjastojen sulkemisessa osoitti samalla kulttuuripalvelujen merkityksen arjessa.

Hyvä asia Arolaisen mukaan on se, että pandemian jälkeen tietoisuus on kasvanut: varautumista pohditaan kulttuurialalla enemmän, yhteistyötä rakennetaan ja kulttuurialaa tarkastellaan myös laajemmin osana huoltovarmuutta. Lisäksi myös muista kriiseistä, kuten Ukrainan sodasta, on jo nyt saatavissa valtavasti kokemustietoa. Olennaista on, osataanko nämä havainnot ottaa ajoissa vakavasti ja kääntää ne yhteiseksi oppimiseksi.

Katse arkisiin asioihin

Henkinen kotivara, kognitiivinen turvallisuus ja informaatiokestävyys ovat läpileikkaavia teemoja, jotka koskettavat yksilöitä, työpaikkoja, järjestöjä ja viranomaisia. Turvallisuus rakentuu Arolaisen mukaan lopulta arjen pienistä kysymyksistä: uskallanko viedä lapseni päiväkotiin, lähdenkö töihin, luotanko saamaani tietoon. Näihin kysymyksiin vastaaminen ei tapahdu ”varastoissa tai materiassa”, vaan ihmisten mielissä ja yhteisöissä.

“Jos emme ymmärrä ihmisten henkistä kuormitusta, eivät koneetkaan lopulta pyöri”, tiivistää Arolainen.

Hän nostaa esiin myös sivistyksen ja suomalaisen koulutusjärjestelmän suuren merkityksen henkisen kotivaran rakentajana unohtamatta koulujen merkitystä yhteisöllisenä tilana.

Lukutaito, medialukutaito ja yleissivistys luovat Arolaisen mukaan pohjaa kyvylle ymmärtää maailmaa ja arvioida tietoa myös häiriö- ja kriisitilanteissa. Esimerkiksi pandemian aikana nähtiin, miten koulujen sulkeminen vaikutti lasten ja nuorten hyvinvointiin pitkälle kriisin jälkeenkin. Tämä korostaa koulutuksen merkitystä osana kokonaisturvallisuutta – ei vain tiedollisesti, vaan sosiaalisesti ja psykologisesti.

Pia Viklund