Pia Viklund
Siviilikriisinhallinta on osa kansainvälistä kriisinhallintaa, jonka tavoitteena on vakauttaa yhteiskuntia, vahvistaa oikeusvaltioperiaatetta ja tukea paikallista hallintoa konfliktien jälkeen tai niiden ehkäisemiseksi. Toisin kuin sotilaallinen kriisinhallinta, siviilikriisinhallinta keskittyy demokratian, ihmisoikeuksien ja yhteiskunnallisten rakenteiden vahvistamiseen – usein yhteistyössä paikallisten viranomaisten ja kansalaisyhteiskunnan kanssa.
Euroopan unionilla on oma siviilikriisinhallinnan toimintonsa osana yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suomessa toimintaa poliittisella- ja päätöksentekotasolla koordinoivat ulkoministeriö ja sisäministeriö. Käytännön toteutuksesta vastaa sisäministeriön yhteydessä toimiva CMC Finland (Crisis Management Centre Finland).
Siviilikriisinhallinta tarjoaa arvokkaita kokemuksia ja oppeja, joita voidaan soveltaa myös suomalaisen yhteiskunnan kriisinkestävyyden vahvistamisessa. Tässä artikkelissa ääneen pääsee kokenut siviilikriisinhallinnan asiantuntija Helinä Kokkarinen, joka on toiminut muun muassa vaativissa YK:n hallintotehtävissä Kosovossa, suunnittelemassa operaatioita Brysselissä, ja operaatiossa Ukrainassa. Helinän työ ja kokemukset konkretisoivat hyvin, miten siviilikriisinhallinta voi tukea kokonaisturvallisuutta: vahvistamalla yhteiskunnan perusrakenteita, edistämällä luottamusta ja luomalla resilienssiä.
Yhteiskunnan rakentamista tyhjästä
Kosovon sodan (1998–1999) jälkeinen jälleenrakennus tarjoaa Helinän mielestä arvokkaita oppeja kokonaisturvallisuuden kehittämiseen. Kansainvälinen yhteisö, erityisesti YK:n UNMIK-operaatio, NATO:n KFOR-joukot ja EU:n ohjelmat, rakensivat sodan runtelemaa yhteiskuntaa uudelleen keskittyen siviilihallintoon, rauhan turvaamiseen ja oikeusvaltioperiaatteiden vahvistamiseen.
Helinä aloitti työnsä YK:n alaisessa operaatiossa Decanin pormestarina Kosovossa syksyllä1999. Hänen vastuullaan oli paikallisen hallinnon organisointi, infrastruktuurin jälleenrakennus ja yhteisön vakauttaminen kansainvälisen tuen avulla. Helinä vastasi myös kunnan henkilöstön rekrytoinnista ja sääntöjen laatimisesta. ” Hyvän hallinnon luominen on peruskivijalka, jonka päälle kaikki muu vasta voidaan rakentaa. Mutta hyvä hallinto ei toimi ilman onnistuneita rekrytointeja”, toteaa Helinä. Käytännössä työ aloitettiin sodan runtelemassa kaupungissa tyhjästä.
Ulkopuolinen apu ei yksin riitä
Siviilikriisinhallinnassa yhteistyö eri toimijoiden välillä on elintärkeää. ”Yhteistyökyky on tärkein. Ei riitä, että osaa työnsä – pitää osata tehdä yhteistyötä eri tahojen kanssa. Sen pitäisi olla rekrytoinnin ytimessä,” kiteyttää Helinä pohtiessaan keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat asian kuin asian onnistumiseen ja eteenpäin viemiseen. Mutta pelkkä yhteistyökyvykkyys ei riitä – täytyy myös tuntea ja arvostaa paikallista kulttuuria ja toimintatapoja. ” Kaikkia paikallisia toimintatapoja ei toki voi aina hyväksyä ja pitää oikeina. Mutta tavat täytyy kuitenkin tuntea, mikäli haluaa saavuttaa tuloksia”, toteaa Helinä.
Helinä kertoo esimerkin Kosovosta, jossa verikostoon liittyvä uhkaava tilanne ratkesi yhteisön, uskonnollisten johtajien ja ihmisoikeusjärjestöjen yhteisellä toiminnalla – ei viranomaisvoimalla. ”Ratkaisu syntyi, kun kaikki osapuolet – imaami, pappi, ihmisoikeusjärjestö, kunnan vanhin – olivat mukana. Se oli yhteisön päätös, ei ulkopuolinen määräys,” hän kertoo.
Yksi keskeisimmistä opeista kokonaisturvallisuuden edistämisessä suomalaisellakin tasolla on Helinän mielestä paikallisten toimijoiden omistajuus. Hän korostaa, että ulkopuolinen apu ei riitä, ellei paikallisyhteisö ole mukana ratkaisujen rakentamisessa. Kestävä turvallisuus syntyy yhteistoiminnan avulla paikallisesti.
Paluu omaan kulttuuriin ja perinteisiin
Helinä korostaa erityisesti naisten ja yhteisöllisyyden merkitystä yhteiskunnan jälleenrakentamisessa. Kosovossa, jossa jopa 70 % rakennuksista oli tuhoutunut, naiset ottivat vastuuta arjen järjestämisestä; ruoanlaitosta, käsitöistä, lasten ja vanhusten huolenpidosta. He loivat perustan uudelle elämälle, kulttuurille ja yhteisöllisyydelle. ” Esimerkiksi perinteiset ruoat ja käsityöt nousivat kunniaan, ei lähdetty hakemaan uutta vaan palattiin omaan kulttuuriin”, Helinä toteaa.
Sekä Kosovossa että Ukrainassa silmiin pistävää oli myös se, kuinka sodan alun järkytyksen jälkeen naiset ikään kuin voimaantuivat, alkoivat pukeutua kauniista ja laittautua muutenkin huolitellusti. Tämän kautta he halusivat näyttää, ettei vihollinen saa heitä lannistumaan, vaan he elävät arkea niin normaalisti kuin pystyvät. Nämä eleet vahvistivat merkittävästi kansallista arjen identiteettiä ja toivon ylläpitämistä.
Sängynpeitto ja kassakaappisopimus
Naisen asema yhteiskunnassa voi tosiasiallisesti olla myös paljon merkittävämpi, kuin mitä ulospäin näkyvässä kulttuurissa saattaisi luulla. Helinä kertoo tähän liittyvän kiehtovan omakohtaisen tarinan: Kosovon Decanissa järjestettyjen ensimmäisten sodanjälkeisten vaalien jälkeen syntyi pattitilanne, jossa yksikään puolue ei saanut enemmistöä, eikä yhteisymmärrystä johtopaikkojen jaosta syntynyt. Helinä pohti, kuinka hän voisi ratkaista asian. Hän kutsui kaikki puolueiden puheenjohtajat kotiinsa – kaikki miehiä, osa entisiä sissijärjestön sotureita. Puheenjohtajat asettuivat istumaan pöydän ympärille, ja Helinä asettui istumaan pöydän päähän virkaten samalla sängynpeittoa heidän edessään. Hän aloitti keskustelun esittämällä kysymyksiä puolueiden näkemyksistä kuin isoäiti, joka kuuntelee ja ohjaa lempeästi. Helinä nimittäin tiesi, että vaikka albaanikulttuurissa mies oli ulospäin perheen pää, perheen vanhin nainen – matriarkka – on kodin sisällä se, jota kaikki kunnioittavat ja kuuntelevat. Tämän kulttuurisen dynamiikan ymmärtäminen ja hyödyntäminen loi tilanteen, jossa miehet eivät voineet muuta kuin kuunnella ja neuvotella.
Todella eripuraiseen ja kriittiseen tilanteeseen löytyikin tällä neuvottelutaktiikalla ratkaisu, ja kaikki puolueiden johtajat allekirjoittivat sopimuksen. Helinä nimesi sen ”kassakaappisopimukseksi” – dokumentiksi, jonka miehet sitten kuuliaisesti veivät kunnan kassakaappiin ja jota he lupasivat lukea aina, jos syntyisi uusi riita. ” Miten ihmeessä sait sopimuksen aikaan”, kysyi neuvottelutuloksen jälkeen YK-operaation päällikkö Helinältä. Et ehkä halua tietää, oli Helinä vastannut.
Yksi tärkeimmistä opeista
”Aito yhteistyö, yhteistyö ja yhteistyö. Ja miten saada tunnistettua ja pois ne, jotka eivät aidosti halua yhteistyötä, vaan joiden intressit ovat muualla.” Näin Helinä tiivistää mielestään yhden kaikista tärkeimmän opin, jota myös meidän suomalaisten pitäisi tavoitella rakentaessamme yhteiskunnan kriisinkestävyyttä. Hän korostaa paitsi yksilöiden, naapurustojen ja paikallisyhteisöjen välistä yhteistyötä, myös hallintojen väistä aitoa yhteistyötä. Hän painottaa nimenomaan aitoutta, koska liian usein neuvottelupöydissä vannotaan yhteistyön nimiin, mutta ovien sulkeuduttua itse kukin takertuu ainoastaan omaan intressiinsä.
Kokonaisturvallisuuden edistämiseen liittyvät toiminnot ja toimijat voi oppia siviilikriisinhallinnasta myös ennen kaikkea ihmisten kohtaamista, kulttuurin kunnioittamista ja yhteisön voimaa. Kulttuurinen ja paikallinen ymmärrys, arjen viisaus ja henkilökohtainen läsnäolo voivat olla ratkaisevia tekijöitä konfliktien sovittelussa – ja parhaimmillaan konfliktien ennaltaehkäisemisessä. Turvallisuus ei synny rakenteista, vaan siitä, että ihmiset kokevat olevansa osa ratkaisua.
Artikkeli on toinen Ajatuksia kokonaisturvallisuudesta -artikkelisarjassa, jossa haastatellaan eri alan asiantuntijoita heidän suhteestaan kokonaisturvallisuuden teemaan. Haastatteluja julkaistaan vuosien 2025 & 2026 aikana verkossa osoitteessa: https://kokonaisturvallisuudenosaamiskeskus.fi/ajankohtaista/ .
Seuraava artikkeli ilmestyy lokakuussa 2025.