Jari Kupila ei ole vain Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja, hän on pitkän linjan urheilujournalisti, tietokirjailija ja tutkija, jonka työssä yhdistyvät terävä yhteiskunnallinen analyysi ja syvä ymmärrys suomalaisesta liikuntakulttuurista. Kupila on työskennellyt muun muassa Veikkaajassa, Urheilulehdessä ja Elmossa, ja hänen kynänsä jälki on tuttu myös historiateoksista, kuten vuoden 1918 urheilun sisällissotaa käsittelevästä teoksesta. Tällä hetkellä hän valmistelee väitöskirjaa Oulun yliopistoon urheilun roolista suomalaisuuden modernisaatiossa.

Olympiavoittajat kansallisen identiteetin rakentajina

Kupilan mukaan liikunta ja urheilu ovat olleet suomalaisessa yhteiskunnassa paljon enemmän kuin pelkkää fyysistä aktiivisuutta. Ne ovat olleet kansallisen identiteetin rakentajia ja yhteisöllisyyden vahvistajia. Historiallisesti urheiluseurat ja liikuntatoiminta ovat tarjonneet suomalaisille paikan, jossa on voitu keskustella vapaammin yhteiskunnallisista asioista ja rakentaa siltoja eri yhteiskuntaluokkien välille. Urheilun kautta on luotu yhteistä kansallista projektia, jossa maanpuolustuksen ja kansanterveyden rinnalla on korostunut yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus.

Urheilun rooli kansallisessa identiteetissä näkyy erityisesti menestystarinoissa, kuten Paavo Nurmen olympiavoitoissa, jotka ovat olleet Suomikuvan rakentamisen kannalta merkittäviä. Urheilu on ollut populaarikulttuurin väline, jolla Suomea on brändätty maailmalle. Urheilu on Kupilan mukaan tarjonnut kansalaisille mahdollisuuden kokea ylpeyttä ja yhteisöllisyyttä. Todennäköisesti Tapio Rautavaara oli sodan jälkeisen ajan merkittävin kansallisen identiteetin vahvistaja: ”Kun keihäänheiton olympiavoittajamme lauloi päivänsäteestä ja menninkäisestä, herkistyi siinä jopa pikkumaistissa oleva veteraani”, toteaaKupila.

Yhteisöllisyys syntyy erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten yhteistyöstä

Liikunnan ja urheilun merkitys ei kuitenkaan rajoitu vain kansalliseen identiteettiin, vaan sillä on Kupilan näkemyksen mukaan myös syvä vaikutus yksilön henkiseen kriisinkestävyyteen. Urheiluseurat ja liikuntayhteisöt tarjoavat turvallisen ympäristön, jossa voi olla eri mieltä ja silti tehdä yhteistyötä. Tämä on erityisen tärkeää nyky-yhteiskunnassa, jossa kuplautuminen ja erimielisyyksien kärjistyminen voivat heikentää yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta.

Liikunta ja urheilu opettavat myös pettymyksensietoa, suhteellisuudentajua ja yhteistyötaitoja. Ne tarjoavat mahdollisuuden kokea merkityksellisyyttä ja osallisuutta, mikä vahvistaa yksilön henkistä kestävyyttä arjen kriiseissä. ”Urheilun kautta opitaan, että vastustajia tarvitaan oman suorituksen kehittämiseen ja että yhteisöllisyys syntyy erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten yhteistyöstä”, toteaa Kupila.

Liikunnan arvo ei ole mitaleissa

Kupilan mielestä liikunnan ja urheilun arvoa yhteiskunnalle pitäisi tarkastella uudella tavalla; arvo ei ole pelkästään olympiamitalien määrässä, vaan siinä, kuinka moni ihminen kiinnittyy liikuntatoimintaan ja kokee yhteisöllisyyttä. Kaikki asiat eivät mahdu exceleihin, tai niitä ei voida mitata kvartaaleittain. Liikunnan merkitys ja vaikuttavuus on juuri tällainen asia. Paikalliset urheiluseurat ja vapaa kansalaistoiminta muodostavat käytännön suomalaisuutta ja vahvistavat yhteiskunnan kriisinkestävyyttä. Ne tarjoavat paikan, jossa voidaan purkaa paineita, oppia yhdessä ja rakentaa siltoja eri ryhmien välillä.

Liikunnasta liikkeeseen

Kupilan mukaan liikunta ja urheilu ovat usein institutionalisoituja ja tavoitteellisia muotoja liikkumisesta. Niiden ulkopuolelle jää kuitenkin valtava määrä arjen liikettä, joka ei näy tilastoissa eikä mittareissa. Liike itsessään on ihmisen perustarve ja osa sosiaalista vuorovaikutusta, eikä sen arvoa tulisi määrittää vain suorituskyvyn tai harrastuneisuuden kautta. Yhteiskunnan tulisi siksi keskittyä luomaan mahdollisuuksia liikkeeseen, ei niinkään ohjaamaan ihmisiä liikuntasuorituksiin. Tämä tarkoittaa esimerkiksi tilojen, aikataulujen ja kulttuuristen asenteiden muokkaamista niin, että liike on luonnollinen osa arkea kaikille ikäryhmille.

Kupila nostaa esiin myös liikunnan mittaamisen: ”Liikunnan mittarit voivat olla harhaanjohtavia, koska ne eivät tavoita epämuodollista ja omaehtoista liikkumista”,täsmentää Kupila. Esimerkiksi nuoret saattavat pelata koripalloa koulun välitunneilla tai skeittaavat iltaisin, mutta nämä aktiivisuuden muodot eivät rekisteröidy virallisiin liikuntatilastoihin. Tämä vääristää käsitystä siitä, kuinka paljon ja miten nuoret liikkuvat. Mittareiden tulisi kehittyä tunnistamaan myös spontaani ja yhteisöllinen liike, joka tapahtuu arjen lomassa ilman ohjausta tai rekisteröitymistä. Vasta silloin voidaan ymmärtää liikkeen todellinen rooli hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen osallisuuden rakentajana sekä henkisen kriisinkestävyyden vahvistajana.

Pia Viklund